On loppuvuosi ja oma syntymäpäivä – otollinen tilanne katsoa, missä oikein mennään. Meillä on ollut yhdessä Rotian Tepon kanssa jo vuosia tapana istahtaa alas ja miettiä käsillä olevia tilannekuvia. Tämä rutiini juontaa juurensa yhdessä yrittämisen ihanuuden ja kurjuuden kokemuksista. Yleensä tämä sessio ajoittuu loppuvuoteen.
Joskus tilanteet ovat olleet suhteellisen valoisia, mutta usein ydinkysymys on kuulunut: Miten kummassa me oikein selvitään ja onko tässä tekemisessä oikeastaan mitään järkeä?
Jakamisen oppi
Iso koppi itselle yrityksen myllerryksen keskellä on ollut oppia jakamaan tuntemuksia, toisen ja toisten kanssa. Joskus vain tuppaa (ainakin itsellä) käymään niin, että kun vaikeat asiat muhivat huolella yön yli, omassa mielessä, ne tuntuvat seuraavana aamuna isommilta, kuin ovatkaan. Jakaminen keventää mieltä: Ahaa, toinenkin on huolissaan ja ottaa nämä asiat myös tosissaan. En ole yksin. Tämähän on meidän yhteinen juttumme!
Missä ollaan?
Kun kortit on levitetty pöydälle on paljon helpompi katsoa yhdessä seuraavaa, eli: Mitäs me nyt oikein tehdään näiden asioiden kanssa?
Ollaan pysähdytty asioiden ääreen ja hienosti sanottuna tunnistettu ne. Täytyy tunnustaa, että pysähtyminen on ollut tärkeää, vaikka se on tuntunut joskus vaikealta, yhdessä sen faktorin kanssa, että “Joo-o, tossa kohtaa mä tein virheliikkeen”. Hyvässä ja turvallisessa ilmapiirissä näin voi sanoa, koska tiedetään jo etukäteen se, että tähän kohtaa kappaletta ei jäädä jumiin. Yritetään sen sijaan löytää ratkaisuja.
Mitä me voidaan tehdä?
Kun useampi pää hieroo samaa kysymystä on paljon helpompaa löytää ulospääsy labyrintin sokkeloista, tai ainakin yrittää sitä. En osaa sanoa -lause saattaa jopa muuttaa muotoaan. On vähintäänkin etsitty uutta suuntaa, sekä ratkaisua pöydällä oleviin kysymyksiin ja mikä parasta: Syyllistämättä ketään. Tästä avautuu jo jonkinmoinen toimintamallien mahdollinen avaruus ja parhaimmassa tapauksessa toiveikkuus saa uuden kipinän.
Toiveikkuuden oleellisuus
Voi olla että suurin osa suunnitelmista kaatuu, eivätkä ne toteudu. Asiakas perääntyy, aika ei ole otollinen, eikä nostetta ole riittävästi – juuri sillä hetkellä. Näin jälkikäteen katsottuna oleellista on ollut kuitenkin se, että olemme jaksaneet toivoa parempaa ja tästä on saatu lisähappea ja uskoa huomiseen. Sinnittelyn ja rimpuilun jälkeen onkin alkanut aivan uusi kappale tarinaa ja näkymä huomiseen.
Tämä ajatuskuvion kiteyttää mainiosti draamatyöskentelyn, eli soveltavan teatterin ydinajatuksen “The Hope is Vital” – toiveikkuus on tärkeää, ehkäpä oleellista.
Tämänhän ei tarkoita sitä, että väistellään tosiasioita, eikä tehdä mitään, “lämmitellään vain toiveikkuuden olotilassa”, vaan päin vastoin. Loistava esimerkki tästä on Augusto Boalin metodiikka, jolla ei ole pelkästään luotu toiveikkuuden ilmapiiriä, vaan antaa äänen ihmisille ja saa aikaan muutoksia. Rotia käyttää työkalupakissaan myös vastaavaa tulokulmaa.
Jaa miksi? Siksi että yhdessä osaamme luultavasti sanoa enemmän oikeita asioita, kuin yksin.
Toiveikasta loppuvuotta ja myös tulevaa sellaista,
-Rotian Kari-

